Cameron Crowe ja Musta Mies [RASISMI CROWEN ELOKUVISSA]

Ennen Amerikan sisällissotaa 1860-luvulla, Kentucky oli yksi maan synkimmistä orja-osavaltioista. Valkoisuus oli päämäärä ja standardi, jolla ihmiset arvotettiin. Puolitoista vuosisataa jälkeenpäinhän kaikki on toki toisin. Rotujaottelun ovat kauan aikaa sitten korvanneet luokka-yhteiskunta ja 'se-kenet-tunnet'. Miksi siltikin eräiden nykyelokuvaohjaajien tuotokset ovat kuin muinaisten eteläosavaltioiden siivilöimiä? Missä on pelätty musta mies?

Itsekin Yhdysvaltain eteläosasta kotoisin oleva, Oscareitakin ketterästi kiinnittänyt ohjaaja-käsikirjoittaja Cameron Crowe ponkaisi massayleisön suosioon ja sanavarastoon tarinalla, jossa musta mies näyttää esimerkkiä valkoiselle miehelle siitä, miten elämän hedelmiä tulee maiskuttaa, eikä vain niellä nautiskelematta. Kaikki mehut irti vaan.

Jerry Maguiren (1996) musta mies, Rod Tidwell, on ennen kaikkea stereotyyppi. Hän on itseironinen viihdyttäjä, lihaksikas urheilija, itsevarma (mutta mahdottoman lojaali) naistenmies - kova, macho ulkokuori, mutta lempeä ja perhekeskeinen sisus. Hänen elantonsa on riippuvainen valkoisten miesten neuvotteluista, kuten myöskin itsetunto. Valkoisen yleisön on rakastettava häntä, jotta hän tuntee itsensä menestyvän. Mustien miesten hyväksyntä ja arvostushan hänellä on ollut alusta lähtien.

Silti se on Jerry Maguire, joka on henkisesti Tidwelliäkin enemmän pirstaleina. Häneltä puuttuu lapsenomainen kyky iloita pikkujutuista - piirre, joka etenkin orja-kirjallisuudessa on aina yhdistetty alistettuun mustaan mieheen. Heikosta asemasta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - musta mies silti pitää kiinni kaikista iloistaan. Se ilo on kuin suojakilpi valkoista miestä vastaan. Ja koska valkoinen mies ei suojakilpeä kaipaa, ei hän aitoa iloakaan tule koskaan tunnistamaan.

Crowen muissa elokuvissa rasismi ruumillistuu mustan miehen poissaololla. Amerikka valkoiseksi! -mentaliteetti kantaa läpi monen tuotoksen: 'Singles'-leffan 80-luvun Seattle; 'Almost Famous':n 70-luvun rock-piirit; 'Fast Times at Ridgemont High':n jenkki-high schoolin käytävät; 'Vanilla Skyn' futuristinen New York - jok'ikinen paikka loistaa valkonaamoilla. Mustaa miestä ei näy. On turha varmaan edes mainita, mikä on kohtalo 'Elizabethtownin' 2000-luvun Kentuckyssa.

On kulunut vuosikymmen siitä, kun Crowe viimeksi rakensi mustia henkilöhahmoja elokuvaansa. Vuoden 1997 Oscar-pyttyjä ei kuitenkaan Jerry Maguiren pääosia näyttelleille riittänyt kuin Cuba Gooding Jr:lle - vaikka niin Renée Zellweger kuin Tom Cruisekin olivat roolisuorituksistaan ehdolla. Amerikan kansa selvästikin otti Rod Tidwellin omakseen, kuten hänen 'Show me the money'-klassikkosanontansakin osoittaa. Nyt onkin vain Crowen korkea aika osoittaa, että vastaavien tummaihoisten hahmojen mukaanlukeminen ei ole vain edistys, vaan lähestulkoon kansan vaatimus. Eri asia on, pystyykö orjapiiskuri-mentaliteetin osavaltioon syntynyt vitivalkoinen mies kehittämään mustan miehen hahmoistaan jotain stereotypioita moniuloitteisempaa.

Rakkauden lepyttämiä entisiä angstipakkauksia osa 1 [ALANIS MORISSETTE @ KING'S COLLEGE 15.11]

Stressin, opiskelutulvan ja flunssan maahan polkemana on tämä mediaopiskelija ollut hieman alavireessä (ja siitä johtuen poissaoleva blogien kiehtovassa avaruudessakin) viime aikoina. Eipä se kuitenkaan ole minua pahemmin estänyt nauttimasta ihanan pop-kulttuurin antimista.

Parin tuhannen biisin mp3-kokoelmastani suunnilleen puolikas koostuu eri naispuolisten sooloartistien tuotoksista (genre tosin vaihtelee aina Miss Hillin rap-riimeistä Joan Jettin 80-luvun viharockiin). All time -suosikkilistani edustajista olen tähän mennessä päässyt livenä kuulemaan tähän mennessä mm.: Emiliana Torrinin, Skinin, Maija Vilkkumaan (kahdesti), Sophie B. Hawkinsin ja nyt reilun viikon sisällä myöskin Alanis Morissetten sekä Natalie Imbruglian. Löysältä arviolta puolet heistä ovat pettäneet odotukseni (jotka ovat usein korkeuksissa), loput vain lisänneet arvostustani heitä kohtaan niin laulunkirjoittajana kuin live-esiintyjänä.

Itse en kuulunut siihen isoon letkaan, jotka jonottivat levykaupoissa Alanis Morissetten debyyttilevy (jos ei lasketa nuoruustuotoksia) hyppysissään. Muistan toki seuranneeni joka sunnuntaisesta Jyrki Countdownista kuinka 'Ironic' (ja sen mainio video) pysyi listaykkösenä lähemmäs kuukauden tai pari. Tuskin silloin vielä edes täysin tajusin, mitä ironia-sana merkitsee, mutta hyvän kappaleen jo siinä vaiheessa kyllä tunnistin.

Lyriikoista erityisesti kiinnostuneena ovat Alaniksen biisit olleet viime vuosikymmenen jälkipuoliskon aikana tiukasti lähellä sydäntäni. Kuka hetkellisesti katkeroitunut ihmissielu ei ymmärtäisi, imisi ja itsesäälien lilluisi esimerkiksi 'Your Housen' ja 'This Grudgen' herkullisessa tunnekuplassa? Kuka vastikään rakkauden pinkkiin kuplaan langenneena ei virnistäisi äklöonnelliseen tapaan kuullessaan riemuralleja kuten 'Hands Clean' ja 'Head Over Feet'? Ja kuka tällä samalla maapallon alustalla töpöttelevä ihminen ei toivoisi jokaisen tunnustavan ääneen, miten sanomat kappaleissa 'Thank U' ja 'Utopia' ovat itse kunkin versio siitä maailmasta, jonka tuleville sukupolville olisimme ylpeinä perinnöksi jättämässä?

Alaniksen biisit ovat inhimillisiä: ne paljastavat ja useimmiten hyväksyvät ihmisten pohjimmaiset piirteet, luurangot ja haaveet. Ei ole montaakaan aihepiiriä, jota hän ei olisi kymmenen vuoden aikana käsitellyt, aina uskonnosta naiskateuteen. Hassuinta onkin, että vaikka lyriikat ovatkin toisinaan järisyttävän henkilökohtaisia, on niihin - tai ainakin niiden ilmapiiriin ja tunnelmaan - täysin vaivatonta samaistua. Ja omakohtaisesti juuri lyriikat painavat 80% vaakakupissa, en nimittäin Alaniksen äänestä niin tavattomasti välitä. Sopii toki biiseihin, mutta esteettisempiäkin nykypopista löytyy.

'Jagged Little Pill'-ensilevyn jälkeen Alaniksen angstitaso on laskenut - ei täysin hempeilyyn, mutta lähinnä seesteisempään ja suopeaampaan suuntaan. Rakkaus (ja kihlaus näyttelijä Ryan Reynoldsiin) ei kuitenkaan ole Alaniksen särmää täysin kitkenyt pois, onneksi. Vihan kohde tosin on hiljalleen väistynyt pois 'ihmissuhdepolitiikan' kieroudesta.

Ilokseni - ja yllätykseksi - kyseinen vihamielisyys ei ollutkaan kadonnut Alaniksen mielestä 15.11 järjestetyllä 'salakeikalla' King's Collegen opiskelijabaarissa. Päinvastoin, kerrankin ihastuttavan pienilukuisen yleisön eteen saapui nainen, joka muisti jokaisen tunteen, ahdistuksen ja loukkauksen. The Collection -kokoelmalevyä lähinnä markkinoimaan Lontooseen saapunut Alanis oli yhden illan aikana kaikkea sitä, mitä hän on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana - vihainen, valaistunut, odottavainen, rakastunut, katuvainen ja aikuistunut. Ja kaiken lisäksi säteilevä. Poissa oli ylipitkä hiuspehko ja hippivaatetus (yleinen stereotypia kyseisestä neidosta?), tilalla kolme tusinaa timanttisormusta, viimeistelty meikki ja glitter-toppi. Reippaasti pienikokoisempi ja kauniimpikin hän luonnossa oli. Lyhyesti sanottuna hän oli takuulla kaiken keskipiste.

Setti alkoi (ilman lämppäribändiä) vähän myöhässä, mutta sitäkin hienommin: 'Your House' ilman minkäänlaista taustamusiikkia (jos yleisöä ei lasketa) ja jo sen aikana Alanis näytti niin uppoutuneelta kappaleen tarinaan, että minä olin myyty. Ja yleisön (joka tuntui osaavan kaikista keikan biisinsanoista ainakin 90%) reaktio oli samankaltainen. Bändin mukaantuoma energia tarttui niin yleisöön kuin Alanikseen, ja niin vietettiin mahtava putki rokkaavia ja tunnelmallisia pop-helmiä, lähinnä (muttei täysin) The Collection -levyltä. Klassikoita tuntui riittävän ja riittävän, ja kahden encorenkin jälkeen oli omassa mielessäni ties kuinka monta biisiä, jota olin odottanut. Aika paljon nimittäin artistin katalogin tasosta kertoo se, että esimerkiksi 'That I Would Be Good' ja 'Princes Familiar' uupuivat kokonaan. Enkä silti keksisi 'Sister Blister' -biisin kaveriksi yhtään sellaista, jonka olisin juuri noilla korvannut.

Lavakarismaa Alanikselta tosiaankin löytyi enemmän kuin osasin odottaa. Hän - ilman tönkköjä valmiiksisuunniteltuja välispiikkejä tai -vitsiyritelmiä - tempaisi yleisönsä täysin. Eikä transsi ainakaan itseni kohdalla suostunut haihtumaan moneen päivään. Kokonaisuudessaan keikka nimittäin oli jokseenkin utooppinen: täydellinen biisivalikoima, pieni mutta täpötäysi keikkasali, omistautunut ja aktiivinen yleisö sekä nappiin jos toiseenkin osuneet esiintymiset jokaiselta bändin jäseneltä ja itse tähdeltäkin. Ainoa valittamisen arvoinen kohta olikin vain paluu kylmään ulkoilmaan, osittaisesti jonka seurauksena nyt flunssasta kärsinkin. Mulla on yksi käsi taskussa ja toinen mittaa kuumetta...

Järki loppuunmyyty! [STELLA MCCARTNEYN H&M-KOKOELMA]

Kuten monen muunkin Euroopan pääkaupungin sydämessä, tänään kopiokone-vaateliike Hennes & Mauritzin valitut liikkeet saivat hyllyilleen itsensä Stella McCartneyn suunnittelemia riepuja. Lontoon Oxford Circuksen (jo muutenkin kapitalismin keskus ja kauhu) H&M-liikkeeseen vaatteet päätyivät kello 10.00, ja oletetustikin siitä lähtien tungosta riitti. Itse tepastelin samaiseen liikkeeseen vasta siinä neljän maissa, ja siihen aikaan kaupan alakerta oli vielä melko siedettävä. Porukkaa hullun lailla, mutta melkosen vauhdikkaasti jono sovituskoppeihin lyheni. Vaatetangot olivat jo aika yksipuolisia valikoimansa suhteen, mutta ei sinänsä valittamista.

Mikään, ei sitten mikään, olisi kuitenkaan minua voinut valmistella siihen, mitä tuleman piti. Tuntia myöhemmin, kun uuden lastin (kuulemma päivän neljäs lisälasti) oli tarkoitus saapua. Palatessani liikkeeseen niihin aikoihin oli yläkerta kovin tyhjänä - alakerran imukuppi puolestaan oli täysivedossa. Vielä ei uusia eriä oltu hyeenoille tuotu, mutta kamerat oli jo räiskettä täynnä ja asiaan paneutuneet ihmiset - tässä vaiheessa pikemminkin pikkulapset sitä tikkukaramellia itkien - asemissaan. Ja sieltä ne sitten viiden vaatekappaleen kimpuissa saapuivat ja nanosekunnissa katosivatkin. Niitä revittiin ja niistä tapeltiin, ihmisiä tönittiin ja toruttiin. Ja totuus? Eivät ne nyt niin erikoisia olleet, ne vaatteet siis. Osa suoraan sanottuna rumia. Mutta kuten kuulin; "Ota se, niin jos et tykkää, mä ostan sen sulta! Ota varmuuden vuoks!". Eli Stellaa kun sai halvalla, ei ollut paljoakaan väliä siitä, millaista Stellaa se sitten oli.

Väkivaltaiseksikin meno välillä alkoi käydä, kun nippuja tuotiin esiin parin minuutin välein. Itse sain tarrattua kiinni yhdestä vihreästä puseron tapaisesta, josta lähti parisen narua. Ongelma oli vain, että kyseiset narut (ja noin kymmenen muun samanlaisen paidan narut) olivat isossa solmussa, jonka selvittämiseen käytettiin yhteensä kolme henkilökunnan edustajaa, 15 minuuttia ja jokaisen ohikulkijan tuijotusta ("Mitä noi tekee? Mitä mä missaan? Minäkin tahdon!"). Ja irtihän ne lopulta lähtivät, ja melkein sen arvoista olikin. Yhden kappaleen myyntihinta £34,99 [49,90€]. Eikä läheskään malliston kalleimpia.

Mutta nyt, karmaisevaa kokemusta 'rikkaampana' (lue: rahallisesti köyhempänä), tehtävänäni on enää vain päättää mitkä vaatekappaleet (jos edes monikossa) aion pitää. Solmun selvittelyn jälkeen kun ei hurjemmin huvittanut jäädä jonottelemaan kanssahyeenoiden kanssa tunniksi tai toiseksi. Kiitän, Stella. Ensi kerralla, tosin, voisit tehdä malliston yksityisoikeudella postimyyntiin, loppumattomin varastoin.

Tosin mikäs ilo siinä nyt sitten olisi? Kauneuden eteenhän tulee taistella.

Katkenneita korkoja, katkeamatonta euforiaa [IN HER SHOES / LAINAKENGISSÄ]

Ohjaaja Curtis Hansonin tuotanto käy yhä ja yhä kaupallisemmaksi, mikä ei kenties olekaan niin huono asia. Hänen elokuvansa nimittäin ovat laadukkaita siinä mielessä, ettei painotus ole tyylillä vaan sisällöllä. Hanson on sen verran itsevarma, ettei käytä kummallisia kamerakikkoja ja sitten syytä elokuvan huonoa menestystä tyylikeinoin, vaan tekee tyylimielessä sitä, mitä yleisö tietää ja tuntee - nk. peruskamaa. Elokuvia sääntöjen mukaan.

Sisältöön Hanson onkin useimmiten valikoinut mitä mielenkiintoisimpia kliseiden ja kompleksisuuden yhdistelmiä, kuten 'Käsi, joka kehtoa keinuttaa' -elokuvan ihailtavasti rakennettu jännite. Hansonin edellisen elokuvan, hra Eminemin tähdittämä '8 Mile' tippui allekirjoittaneen rankkauksessa valitettavasti hyvin alas ohjaajan katalogissa, mutta syy tuskin oli täysin Hansonin. Hip hop -kliseiden (rags to riches, mikä sen omaperäisempää) ohella elokuva ei tarjonnut paljoa muuta tytölle, joka on hop-skeneä pikkasen laajammin tutkimalla leimannut Eminemin pop-tähdeksi, ei rap. Mutta takaisin asiaan. Curtis Hansonin elokuvia ei tunnista Curtis Hansonin elokuviksi pelkän tuloksen perusteella. Silti hänen nimensä myy, sillä mikäli idea (ja käsikirjoitus) toimii, niin toimii elokuvakin. Hansonin kädenjälki ei yhdeltäkään elokuvalta pohjaa pilaa. Toisinaan hänkin vaan erehtyy siitä, minne hiekkalinnaa kannattaa rakentaa.

Tällä kertaa, onneksi, se lapioitiin tarpeeksi kauas merenrannasta.

Eilen ennakkonäytännössä katselemani 'In Her Shoes (Lainakengissä)' oli silkkaa iloa alusta loppuun. Itse pokkarista minulla on vielä vajaa puolet lukematta, ja oli mukava 'tietää' hahmojen taustoista enemmän kuin mitä elokuva paljasti. Mutta hyvin oli sivujuonet ja -hahmot karsittu ja muokattu elokuvaan sopiviksi.

Itse hahmojen siirto kirjan sivuilta valkokankaalle sujui mutkattomasti. Eroja tosin löytyi: Rosen (Toni Collette) luonne oli kirjaa leudompi, ei yhtä katkera maailmalle/siskolleen kuin kirjassa. Maggiesta (Cameron Diaz) oli hänestäkin luotu miellyttävämpi versio, sympatiaa oli elokuva-Maggielle helpompi suoda. Vielä en osaa sanoa, oliko kyse Diazin olemuksen 'herttaisuudesta' vai siitä, että 400-sivuisessa kirjassa hahmojen julmatkin teot ja sanat ovat niin perusteellisemmin pohjustettu, ettei hahmoja niiden perusteella voi leimata hyviksi/huonoiksi. Kirja luo hahmoista moniulotteisempia, mikä tuskin on ihme. Tällä en tosin tarkoita, ettäkö Hansonin siivilä olisi tehnyt heistä stereotyyppejä. Päinvastoin, olin ilahtunut ja helpottunut huomatessani, että sekä bilehile, huoleton ja vastuuntunnoton Maggie sai käytökselleen vastapainoa - samoin kuin rooliinsa kangistunut ja deadlineihinsa hukkunut, nipo ja ylihuolehtivainen Rose.

Diaz on loistava komedienne, kuten litanja kassamagneetteja todistaa. Itse kuitenkin nautin reilusti enemmän hänen dramaattisemmista hetkistä (kuten Vanilla Sky'ssa, jossa Diaz oli magneettinen, mahtavan maanisella tavalla). Niitä onneksi tässä elokuvassa siunautui useita. Maggien yhteiselo mummonsa kanssa on siitä juuri ihanan realistinen, etteivät he 'tule juttuun'. Mutta kisma ei synny pelkästään sukupolvierosta, vaan jostain hieman syvemmästä. Osiossa, jossa Diazilta odottaisi Charlien enkelit -tyylistä ylipirteyttä ja hupsuttelua, hän on lamaantunut, kuten hahmon elämäntilanteeseen on osuvaa. Toki sitä tuttua hupsutteluakin välillä riittää, mutta ei siinä määrin, että se olisi vienyt huomion mukanaan. Itse nimittäin koen tämän elokuvan enemmänkin draamana kuin komediana.

Toni Colleten aiempia elokuvia en ole nähnyt, joten hänen roolisuoritukseen minulla ei vertailukohdetta ole. Kenties juuri siksi sitä onkin niin helppo ylistää. Siinä missä kirjan Rose oli ajoittain todella hiirimäinen, tuhottoman tylsä ja itsesäälissä lillutteleva kolmikymppinen, Colleten käsittelyssä hahmo oli paljon eloisampi ja pirteämpi. Ystävällisempikin kenties.

Sisarsuhteen käsittely oli taitavampaa kuin yhdessäkään muistissani nyt olevista elokuvista pitkään aikaan, ellei ikinä. Kaikille siskoksille ehdottomasti suosittelen teatteriin marssimista, mutta ei välttämättä samanaikaisesti. Joitain rankkoja aiheita elokuvan sisaret nimittäin käyvät läpi, ja yksinkertaisesti se tapa, miten he keskustelevat/väittelevät/kinastelevat/loukkaavat toisiaan on usein kivuliaan aito. Mutta onneksi sama aitous toistuu heidän miettiessään ja puhuessaan toisistaan ja suhteestaan.

Sivuhahmoihin valitut näyttelijät eivät olleet ainoastaan rooleihinsa nakutettuja, mutta tarpeellisen huvittavia taatakseen tasapainoa elokuvan vakavemmille palasille. Elokuvassa siskojen isää näytettiin harmillisen rajoitetusti, mummoa kenties jopa liikaa. Muutenkin koko perhedynamiikkaa olisi ollut avartava nähdä, esimerkiksi kihlajaisjuhlien aikana. Mutta tiedä sitten minkä kustannuksella moinen olisi mukaan mahdutettu.

Kokonaisuudessaan aivan ihastuttava kokemus, niin kirja kuin elokuvakin. Sinänsä hassussa epäjärjestyksessä itse ne luin/katsoin, mutta ehkä juuri hyvällä tavalla. Kirjaa vasta puolet lukeneena tiesin ja muistin hahmojen menneisyydet, nykytilanteet ja ajatusmaailmat, mutta en tulevia tapahtumia. Siispä kirjan lukeminen ei ollut pilannut minulta mitään - päinvastoin, rikastuttanut elokuvakokemustani. Kuten varmasti elokuvankin katsominenkin rikastutti koko loppukirjan lukemista (nyt mielikuvani hahmoista ja miljöistä on niin paljon konkreettisempi). Mielikuvitukseni kun ei aivan yhtä kirjavaa toteutusta kirjan kirjainrimpsuista osannut luoda kuin Curtis Hanson kumppaneineen.

Lopuksi vielä pikku huomio ohjaajalle dvd-julkaisua varten: Kenkiä olisi kyllä katsellut enemmänkin...

Leikekirja ilman liimaa [ELIZABETHTOWN]

Hollywoodissa ei takuukuitteja yleisölle jaella. Yllätyksiä ilmenee niin floppien kuin helmien saralla. Lopputekstien nimekkyys ei 50-luvun jälkeen ole ollut lupaus teoksen tasokkuudesta. Toisinaan se saattaakin olla kirous; lupaus, jota on mahdoton lunastaa.

Jenkkijekkuli Cameron Crowella on ollut tapana lunastaa nekin lupaukset, joita hän ei itse ole esittänyt. Useimmiten vielä moninkertaisesti. Siksipä kun hänen työnjälkeen pettyy, siihen pettyy valitettavan ankarasti.

'Elizabethtown', eilen Englannissa yleiseen levitykseen julkaistu kaksituntinen koostuu Crowen tyypillisistä ja tutuista elementeistä: musiikki, rakastettavan inhimilliset hahmot, vahva painotus dialogilla sekä sentimentaalinen ja omaelämänkerrallinen muistelu. 2001-vuoden 'Vanilla Sky' (ainoa Crowen ohjaamista elokuvista, jonka idea oli cover-versio eikä hänen omansa) ei, runsaasta ja röyhkeestäkin kritiikistä huolimatta, ollut poikkeus. Käsikirjoitukseen tiuhaan tiputetut Crowen omintakeiset nyanssit tekivät siitä juuri cameroncrowemaisen elokuvan. 'Elizabethtownin' ongelmaksi tuleekin juuri tuo lupaus siitä, että sen tulee olla cameroncrowemainen. Crowe on löytänyt signatuurityylinsä ja tekee sen niin menestyksekkäästi, ettei tohdi (tai usko yleisön sietävän) muuttaa kaavaa. Niinpä yleisölle tarjoillaan samoja ruokalajeja kuin ennenkin, selvästi pureskeltuina vain.

Kirsten Dunstin ja Orlando Bloomin tähtikarismaa en lähde kiistämään. Molemmat ovat aiemmissa rooleissaan kaapanneet sellaisia tunnetiloja, jotka yleisö tulee ikuisesti heihin yhdistämään. 'Elizabethtownin' päähahmo, Drue, vaatii esittäjältään voimaa, tunnetta ja jonkinlaista ydintä, joka tekee hahmosta muistettavan tai edes pidettävän. Bloom ei moiseen kykene, vaikka ainesta kyllä olisi. Ymmärrän, että Druen masennus on vallitseva voima läpi elokuvan, mutta mikäli yleisön odotetaan osoittavan sympatiaa tai tunnesidettä häntä kohtaa, olisi masennusta tullut käsitellä eri tavoin. Drue on raukkamainen ja alistuva, ei epätoivoinen. Epätoivo juuri teki Jerry Maguiresta niin valloittavan. Tom Cruisen kaltaista, selkärankaisemman näyttelijän läsnäoloa tämä elokuva päätähdeltään kaipaakin. Bloomin Drue ei tunnu tuntevan mitään, joten yleisön on mahdoton tuntea mitään hänen kanssaan - pääaines Crowen elokuvissa onkin juuri ollut yleisön ajoittain selittämättömän valtava myötätunto eri hahmoja kohtaan.

Dunst puolestaan on cameroncrowemaisempi valinta Clairen rooliin. Hahmon ylipirteyden kätkemä äänetön mutta alleviivattu epävarmuus tuo väkisinkin mieleen Kate Hudsonin Penny Lane -hahmon 'Almost Famous':issa puoli vuosikymmentä sitten. Sekä Claire että Penny ovat se valo, energia, elämänilo ja -virta, joka tempaa mukaan kaikki paitsi heidät itse. He ovat iloisia tehdäkseen toiset iloisiksi, jääden itse sitäkin tyhjemmiksi. Yleisö näkee molemmat puolet, ja rakastuu heihin väistämättä - kuten elokuvien mieshahmotkin. Bloomin jäykkyys ja Dunstin rempseys ei tuota kuin sääliä Dunstin hahmoa kohtaan. Yleisön ei tulisi rakastua Claireen ennen Drueta, jos tarkoituksena on luoda elokuvasta romanttista. Mikään ei anna syytä Druen epäröinnille olosuhteiden lisäksi. Väärä ajoitus ei riitä konfliktin aikaansaamiseksi. Mikään ulkopuolinen voima ei pidä päähahmoja erossa toisistaan, joten kyseessä on Druen sisäinen esto. Esto, jota ei selitetä. Siksipä yleisö ei usko hahmojen tunnesiteen merkitsevän läheskään yhtä paljoa Druelle kuin Clairelle. Ja Claire on helppo nakki, alusta loppuun, ja näin suhde on tuomittu epätasaiseksi. Druen olisi tullut taistella Clairen eteen, jotta yleisöllä olisi ollut jotain intressiä saada pari päätymään yhteen. Kuten Crowen aiemmat sankarittaret, Dunstin hahmo näkee miehensä potentian ja saa heidätkin uskomaan siihen. Harmillista vain, ettei Druen kohdalla mitään kehityskaarta ilmene. Yleisö on täysin Druen ajatusmaailman ulkopuolella.

Romanssin kehittelyn aikana Crowen materiaali loistaa, mutta toteutus ei niinkään. Pääpaino on komedialla, mihin elokuva lopulta kaatuu. Tilannekomedian Crowen olisi pitänyt jättää muille (tai 'Fast Times at Ridgemont High'-ajalle). Ei siinä, etteikö Crowen tekstit sisällä mitä oivallisimpia vitsejä ja viittauksia, mutta yleensä niiden hienous tulee siitä, ettei niille ole pakko nauraa. 'Elizabethtownissa' yleisölle ei tarjota muuta vaihtoehtoa, kuin nauraa tai ei nauraa. Muissa Crowen teoksissa komedia oli keino tuoda esiin hahmojen heikkouksia, salaisuuksia ja piileviä piirteitä tai yleisesti vain kätkeä sisäänsä jotain paljon merkityksellisempää kuin pintapuolelta luulisi.

'Elizabethtownin' huumori, tai pikemminkin komedia, pohjautuu ihmisten pilkkaamiseen. Yleisö nauraa sivuhahmojen kustannuksella, Bloomin hahmon tehdessä samoin. Crowen elokuvassa moinen tuntuu tarpeettoman sydämettömältä. Druen maalaisjunttisukulaiset ovat karikatyyreja, eivät kolmiulotteisia henkilöhahmoja. Muutamasta sivuhahmosta, kuten Druen serkunpojasta, yleisölle tarjotaan pilkahdus syvemmästä, mutta ovi suljetaan ennen kuin yleisö ehtii astua kynnyksen yli. Siten he tuntuvat ajantuhlaukselta, vaikka tuskin ajan kanssa sitä olisivat.

Bloomin puisen olemuksen ohella 'Elizabethtownin' turmio tuleekin juuri elokuvan kaksinaisuudesta. Crowe ei ole osannut päättää, kertooko elokuva Druen isän muistosta ja sen näkymisestä tämän ystävissä ja perheessä; vaiko masentuneesta miehestä, jonka Dunstin hahmo herättää eloon. Siten Crowe olisi voinut tehdä komedian ja draaman, jotka molemmat olisivat varmasti olleet tuhdisti onnistuneempia kuin niiden siroteltu yhdistelmä. Kaksiajaon puutteen myötä lopputulos on hajanainen. Ja Crowen ykkösfaneihin kuuluvana voin vilpittömästi sanoakin, että pikkaisen on nyt sydämenikin.

Palkintoja ja poskipunaa [MTV EUROPE MUSIC AWARDS 2005]

Eli taas on marraskuun ensimmäisen viikon aika, ja sen myötä iki-ihanat Music Televisionin eurooppalaissektion palkintogaala. Itselläni oli aina (kun musatv kotonani vielä näkyi) tapana seurata niin lähtölaskentaa kuvaruudun yläkulmassa kuin gaalan jälkitunnelmiakin tarkemmin kuin kanavaa loppuvuonna yhteensä. Sama päti jenkkigaala MTV VMA:ankin, mutta valitettavasti molemmat ovat ajan myötä menettäneet shokkifaktoriaan ja täten myös sitä glamouria. Ei vuoden 1998 gaalaa (esiintyjinä mm. Madonna ja R.E.M.) moni ole peitonnut. Nyt kuitenkin yritystä on taas ilmassa, ja niinpä palaan jokavuotiseen perinteeseeni ja listaan omat ennustukseni voittajista. Allaoleva lista ei - koska maailma on epäreilu paikka - koostu valinnoista, joiden tulisi voittaa, vaan niistä, joiden oletan voittavan. Tiedäpä sitten, ehkä eurooppalaisteinit yllättävät positiivisesti, ja veikkaukseni menevät täysin mönkään. Mutta valitettavasti en usko.

Paras miesartisti: Robbie Williams
Paras naisartisti: Gwen Stefani
Paras yhtye: Coldplay
Paras rock-yhtye: Green Day
Paras hiphop-artisti: Snoop Dogg
Paras vaihtoehtois-artisti: Beck
Paras kappale: Gorillaz - Feel Good Inc
Paras R&B-artisti: Usher
Paras pop-artisti: The Black Eyed Peas
Paras levy: Coldplay - X&Y
Paras tulokas: James Blunt
Paras video: Gorillaz - Feel Good Inc
Paras britti/irlantilais-artisti: Coldplay

Kameleontin hirtto [MADONNA: HUNG UP]

Eilen Channel 4 esitti ensimmäisenä brittimediana nykyisin omanmaan asukin, Madonnan, uusimman musiikkivideon, Hung Up. Promon tunnelma on lähempänä vuoden 1998 Ray of Lightia kuin varsinaisesti yksikään Madonnan senjälkeinen videopätkä. Nuorelta ja timmiltä näyttää, ja meno on kuin muija olisi kaksikymppinen bilehile. Näyttelijän lahjojahan siinä kotiäidiltä testataan. Mutta kuten monesta muustakin roolistaan, suoriutumispaineet ovat pyykkikorin pohjalla.

Biisi itsessään toimii sekin. Karaoke-hittiä siitä ei saa millään, mutta harva sitä tanssilattialta kaikkoaisi sen alkaessa soida. ABBA-sample on veikeästi mukana, ja onkin suurin osa biisin selkärankaa. Mutta hyviä tämä enteilee Neiti Cicconen tulevaa levyä kohtaan. Bring it on, sanon minä.